Tyttö ja poika

Tämä tarina on kirjoitettu hieman Isopeikon hienosta kirjoitustyylistä mallia ottaen :) Luulin, etten saisi tänne blogiin mitään, mutta tämähän on päivittynyt askarteluja enemmän :D Niitä en ole ehtinyt juuri tekemään pariin viikkoon mutta kirjoittaa ehtii aina. Ja kaivaa vanhoja tekstejä sieltä kuuluisasta pöytälaatikosta. Nyt kuitenkin eilen kirjoitetun tarinan pariin.

Poika ei tapaa tyttöä sellaisessa paikassa, kun missä tyttöjä yleensä tavataan. Poika tapaa tytön kirjaston nurkasta, pelaamassa backgammonia yksinään. Tyttö miettii valkean siirtoja pitkään, mutta siirtää mustat nopeasti ja varkain, kuin uskotellakseen että pelaa jonkun kanssa. Poika juuttuu katsomaan tytön peliä.
Yhtäkkiä tyttö kääntyy, hän on vaistonnut jonkun katsovan. ”Osaatko pelata?” tyttö kysyy, ja poika pudistaa päätään. ”Voin opettaa sinulle” tyttö sanoo, ja kerää nappulat pois laudalta ja viittaa pojan istumaan toiselle puolelle lautaa. Tytöllä on kaunis ääni. On tyttö itsekin kaunis.
Kun tyttö on voittanut kaksi peliä, poika on jo ehtinyt rakastua. Hän lupaa tulla kirjastoon huomennakin. Tyttö hymyilee ja nyökkää. Seuraavana päivänä he vaihtavat puhelinnumeroita ja poika kysyy tytön nimeä. ”Nemo”, tyttö vastaa ja hänen silmänsä hymyilevät. ”Se on kaunis nimi”, poika sanoo ja saa tytön nauramaan. Tytön naurukin on kaunista. Poika kertoo nimensä ja sanoo että hänen oma nimensä on tavallinen, hänen nimisiään on maailmaan syntynyt jo liian monta. ”Kuulostat ihan runoilijalta”, tyttö sanoo, eikä poika kehtaa kertoa kirjoittavansa runoja.
Tyttö ja poika tapaavat usein. Yhtäkkiä he ovat pari, ilman että kumpikaan on huomannut sitä kohtaa missä ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Poika on onnellinen. Ja varmasti tyttökin on. He kulkevat aina muutaman sentin jalkakäytävän yllä ja muutaman piirun arkimaailman ulkopuolella. Maailma on kaunis.
Kolmen viikon kuluttua Nemo ei halua enää tavata. Poika kysyy miksi, mutta Nemo ei vastaa. Poika ei näe, onko tyttö surullinen. Poika ainakin on. Hän yrittää kirjoittaa runon, mutta ei näe paperia kyynelten takaa. Siihen tulee monta kirjoitusvirhettä ja rivit ovat päällekkäin.
Poika soittaa ystävälleen. Ystävä tietää tytöstä, muttei paljon. Hän on halunnut pitää tytön omanaan, kuin salaisuutena. ”Nemo jätti minut”, hän sanoo hiljaa puhelimeen odottaen myötätunnon sanoja. Ystävä nauraa, nauraa ja nauraa. Juuri kun poika sulkee puhelimen, hän kuulee hohotuksen lomasta ”etkö tiedä mitä Nemo tarkoittaa? anteeksi mut – ”
Poikaa alkaa mietityttää. Ei hän ole koskaan pohtinut mitä kenenkin nimi tarkoittaa. Hän katsoo ensin Suomen sivistyssanakirjasta, mutta nemoa ei löydy. Hän katsoo kaikista kodin sanakirjoista; englannin, ruotsin, saksan ja heprean sanakirjasta muttei löydä sanaa.
Hän menee kirjastoon, ei siihen jossa tapasi tytön ensi kertaa, vaan erääseen toiseen. Kirjastossa on monta sanakirjaa, ja hän katsoo kaikista. Nemo ei ole myöskään ranskaa, jiddishiä, arabiaa, japania, espanjaa, italiaa eikä iiriä. Kolmanneksi viimeisestä sanakirjasta hän löytää sanan.
Nemo = Ei kukaan. Poika sulkee latinan sanakirjan ja istahtaa kirjaston lattialle. Hän istuu alallaan pitkään ja kivilattialle putoilee pieniä suolaisia pisaroita.